Tammikuun kuukausikooste

Meidän vuosi on pyörähtänyt vallan mukavasti käyntiin. Pääasiassa mielessäni ovat olleet tietysti pentujutut – jopa innostuminen mahdollisesta pennun saapumisesta ja sitten lievä pettymys, kun ei napannutkaan vielä. Toinen kuukauden pääteema on ollut valokuvausharrastuksen uudelleenherättely, joka on ollut kyllä yksi parhaista päätöksistäni aikoihin!

Neelan osalta tammikuu on sisältänyt pelkästään onnistuneita yksinoloja (jes), valtaisan karvanlähdön ja siirtymisen raa'asta takaisin 50/50-malliin (tai oikeastaan hieman optimaalisempaan ruokintaan muutenkin). Neela on tosin alkanut oireilla korvien rapsuttelulla, joten kokeilen nyt kuitenkin muutaman viikon kokonaan ilman nappulaa. Eipä se sitä edes mihinkään sinänsä tarvitse: 50/50-malli on vain opiskelijabudjetille niin kovin suotuisa vaihtoehto.

Neelan sterkkaus oli 28.11., joten siitä on nyt kaksi kuukautta. Jonkin verran muutoksia sen käyttäytymisessä olen havainnut, mutta en tietysti voi suoralta kädeltä sanoa, ovatko ne sterkkauksesta vai kenties jostakin muusta johtuvaa. Selkein vaikutus on kuitenkin ollut massiivinen karvanlähtö: Neelalla on ollut elämänsä aikana oikeastaan vain yksi kunnollinen karvanlähtö, mutta silloinkaan sen tuloksena ei ollut yhtä kalju koira kuin nyt. Neela näyttää enemmän silkkiterrieriltä kuin kleinspitziltä, ja joutuu pakkaspäivinä pitämään yllänsä manttelia ensimmäistä kertaa koko kuusivuotisen elämänsä aikana. Jos se ei päätä kasvattaa pohjavillaansa enää koskaan kunnolla takaisin, niin eipähän tarvi enää trimmailla turkkia kesäksi, hah.

Sitten niitä muita vaikutuksia. Pimeällä Neela on alkanut näkemään jonkin verran "mörköjä". Se saattaa alkaa murisemaan keskelle pusikkoa tai pelästyä roskakoria. Lisäksi se on alkanut haukkumaan toisille koirille – ja ylipäätäänkin enemmän kuin ennen. Ei se oikeastaan koskaan aikaisemmin ole pörissyt toisille esimerkiksi ohitustilanteessa, ja sitä se kyllä nyt satunnaisesti tekee. Kuitenkin niin satunnaisesti, etten oikeastaan osaa ennakoida tai puuttua siihen mitenkään. Valtaosa ohituksista ja koirien näkemisistä sujuu ihan hyvin, mutta etenkin pimeällä ja lenkin alkuvaiheissa se saattaa impulsiivisesti haukahtaa muutaman kerran. Haukkuipa se tänään pyöräilijällekin.

Antaa nyt ajan kuitenkin kulua, niin näkee, tasoittuuko tuo käytös tuosta jotenkin. Toki niissä tilanteissa, missä haukahdukseen puuttuminen on järkevää ja mahdollista, sen teen. Ja kyse ei kuitenkaan ole mistään valtaisasta räkyttämisestä, vaan yksittäisistä vartiohaukahduksista.

Lenkkeilyyn liittyen toinen, melko kiva, huomio: Neela on alkanut olemaan todella reipas lenkkeilijä! Oikeastaan vasta Tampereelle muuton jälkeen ja nyt talven tullen se on alkanut itse vetämään pidemmille lenkeille ja olemaan aktiivisempi ja energisempi muutenkin.

Muutoin tammikuussa olemme keskittyneet temppuiluun, etenkin peruuttamiseen, targettityöskentelyyn ja lelun halaamisen treenailuun. Lisäksi hajuetsintä kahvinpuruilla on meillä aika kova juttu. Viime sunnuntaina käväisimme myös koirapuistossa pienpystykorvien talviriehassa, mutta Neela oli toki kovin peloissaan monen villisti juoksevan pampulan keskellä. Neelan karu ulkonäkö jotenkin oikein korostui muiden kleinien vierellä, ja vielä kun se oli häntä luimussa ja muutenkin niin kovin surkean näköinen, se näytti ihan oikeasti kuolemansairaalta. Puiston porttien ulkopuolelle päästyämme se oli kuitenkin taas pirteä iloinen itsensä. Viime aikoina toisia koiria kohtaan Neela on alkanut olla himpun verran rohkeampi, ja se ottaa itse kyllä aktiivisesti kontaktia rauhallisiin tai muuten vaan sopivinoloisiin kavereihin.

Mikä pennulle nimeksi?

 Mitäpä olisi pentuhaaveilu ilman nimipohdintaa! Minulla on puhelimen muistiossa kasa nimiä ylhäällä, mutta ajattelin, että tänne blogin puolelle ne saa hieman siistimmin muistiin. Aluksi muistiossa oli vain narttujen nimiä (ja niistäkin vain suosikit, kuten Mella tai Vella), mutta tajutessani, että tulevaisuuden pentuhan saattaa olla myös uros, aloin vauhdilla pohtimaan myös uroskoiralle sopivia nimiä.

Minulle on tärkeää, että koirien nimet sointuvat keskenään. En tosin tiedä miksi, mutta se vain on. Siksi suurin osa miettimistäni nimistä on sellaisia, joiden toinen kirjain on E. Toisaalta jonkun sporttimaisen unisex-nimen, kuten Pro tai Skyr, antaminen olisi kivaa sekin, mutta täytyy vielä hieman pohtia miten esimerkiksi tulevan koiran käskyt opetan. Esimerkiksi nimi Frii oli aluksi todella kivanoloinen, mutta koska opetan toisen koiran todennäköisesti "englanninkieliseksi", palkalle vapauttamisen käskyksi "Frii!" olisi myöskin varsin sopiva. Lisäksi Neela on niin lempeän hempeä nimi, että sen kaverina terävä "Frrrrriii" tai "Prrrrooo" voisi olla vähän hassu. Hmm.

Täytyy asiasta konsultoida toki esimerkiksi avopuolisoa, joka koirien kanssa viettää myös paljon aikaa. En uskoisi hänen ilahtuvan siitä, että antaisin koiralle nimeksi esimerkiksi Sniper (ts. tarkka-ampuja), jota myös jossain vaiheessa mietin. :D Jos jo koiran nimen miettiminen on näin suuren työn ja tuskan takana, mitenköhän onnistun ikinä nimeämään ihmislasta... Nimipohdinta on kuitenkin mielestäni yksi pentuhaaveilun parhaista anneista! Siinä saa hullutella vapaasti ja antaa mielikuvituksen laukata. Usein on myös niin, että pennun näkemisen jälkeen nimi valikoituu kuin itsestään. Neelastakin piti tulla jokin ihan muu kuin Neela siihen asti, kunnes pikkuinen karvapallero matkasi sylissäni kohti uutta kotiaan.

Näiden pohdintojen saattelemana vihdoin ne itse nimet! Lista päivittynee sitä mukaan, kun uusia nimiä tulee mieleen ja jotkin karsiutuvat pois. Kursivoidut ovat tämänhetkisiä suosikkejani.

Narttujen nimet Enne Hetta Lea Mae Magda Maika Maya Mea Mei Meisi Meira Mella Naika Vea Vella Vesta

Urosten nimet Keiko Keno Kuro Manu Meeko Melko Melu Meo Mio Reima Rem Valte Ventti Vote Zac Zayn

Unisex-nimet Fix Mana Meno Messi Nolla Notte Pii Pro Skip Skyr Tempo Valla Vip Vito Vuk Eir

Pari ensimmäistä

Tästä eteenpäin tämä tyttö kuvaa uuden karhealla Canonin 6D Mark II:llä! Valokuvauksesta on ollut taukoa jo noin vuoden, mutta kaipuu uutta runkoa kohtaan on silti ollut kova. Nyt rohkenin sallia itselleni sen pienen ilon, että hankin itseäni miellyttävät kuvauskamppeet. Alla parit tämänpäiväiset testikuvat 35mm 1.4 objektiivilla. Fiilis on kuin lapsella ennen joulua: en ehkä malta nukkua ensi yötäni kunnolla, kun tiedän pääseväni huomisen luennon jälkeen testailemaan uutta kameraa ulkosallekin!

Neela muisti heti homman juonen. Kun mamma makoilee hassusti lattialla kameran takana, on silloin hyvä hetki ottaa rennosti ja heittäytyä kyljelleen nukkumaan.

Pentuhaaveilua

Voihan pentuhaaveilu! Samalla sekä niin ihanaa että kamalaa puuhaa. Päätin nyt kuitenkin tarttua tuumasta toimeen, ja kirjoittaa ennen kaikkea itselleni auki mistä kaikesta tässä onkaan kyse.

Vuosi taisi olla 2013, kun lähetin ensimmäisen sähköpostin eräälle bordercolliekasvattajalle. Neela oli tuolloin 2-vuotias, eli haave toisesta koirasta virisi kyllä melko pian ensimmäisen koiran kotiutumisen jälkeen. Kun pääsin Neelan myötä kosketukseen koiraharrastusmaailman kanssa, vahvistui jo lapsena omaamani ihastus bordercollieita kohtaan. Se into millä ne koirat treenasivat! Olin myyty. Naapurustossa asui tuolloin kolme bortsua, ja tutustuin myös muuta kautta rodun edustajiin. Siitä se haave sitten vahvistui vahvistumistaan: lopulta tiesin, että tulen vielä omistamaan oman paimeneni. Ennemmin tai myöhemmin.

Kuvat: Pixabay

Noista hetkistä on jo viisi vuotta. Vuosiin on mahtunut omien kykyjen epäilyä, lisää kasvattajille lähetettyjä kyselyviestejä, haaveilua, pohdintaa ja järjen sekä tunteen kamppailuja. Asuin vielä kotona ja olin siirtymässä yläasteelta lukioon pahimman pentukuumeen jyllätessä päällä, mutta jotenkin ihmeen kaupalla sain järjen voittamaan, enkä ottanut toista koiraa vielä tuolloin. Näin jälkikäteen ajateltuna se oli hyvä päätös (vaikka olisin toki varmasti yhtä tyytyväinen tilanteeseeni, jos olisinkin ottanut pennun jo tuolloin). Tuolloin en kuitenkaan tiennyt vielä yhtään mitään siitä, mihin tulisin päätymään lukiosta valmistuttuani, ja millaisessa tilanteessa ylipäätään eläisin.

Nyt kun elämä on asettunut melko vakaisiin uomiinsa, pompsahti "unohdettu" pentuhaave melko vahvallakin voimalla takaisin jokapäiväisiin ajatuksiin. Eikä rotuvalinta ole muuttunut miksikään. Pohdin tosin välissä toisen kleinin mahdollisuutta tai jotain aivan toistakin rotua, mutta palasin pohdinnoissani kuitenkin aina siihen samaan: bordercollieen. Ja kuten eräs kasvattaja minulle yhdessä viestissään osuvasti vastasi: miksi ottaa välissä jotakin muuta, jos kerta tietää mitä haluaa? 

Miksi sitten olen niin kiintynyt tähän tiettyyn rotuun? Aiheesta saisi varmaan kirjoitettua kirjan tai vähintäänkin oman postauksensa, mutta ehkä on ihan hyvä haaste yrittää tiivistää asia muutamaan virkkeeseen. Bordercolliessa on kaikki, mitä koiralta toivon. Sopivasti luonnetta, viettejä ja moottoria sekä tietysti upea ulkonäkö. Mielestäni vietikkyys on koiralla tärkeä ominaisuus — etenkin, kun haluan "paremmilla harrastusominaisuuksilla" varustellun koiran. Siinä missä pienen seurakoiran kanssa olen saanut tutustua harrastuksiin ja koiriin ylipäätään melko pintatasolla, on seuraavan koiran kanssa aika ottaa askel syvemmälle koirien sielunelämään ja tavoitteellisempaan harrastamiseen ylipäätään. Haluan oppia lisää esimerkiksi viettien merkityksestä harrastamisessa ihan käytännön tasolla kokien. Haluan, että koiralla riittää intoa ja moottoria kaikkeen, mitä haluankaan sen kanssa tehdä ja kokeilla — kleinillä kun ne vietit saatika aktiivisuuden taso eivät vain yksinkertaisesti ole riittäneet. 

Mielestäni syitä haluamiselle ei edes tarvitsisi niin perustella. Halu on halu, eikä siitä pääse mihinkään. Kaikilla, jotka eivät tarvitse koiraa johonkin tiettyyn hommaan (esimerkiksi paimenkoiraa paimentamiseen tai metsästyskoiraa metsästämiseen), kyse on aina halusta. Halusta tutustua johonkin tiettyyn rotuun paremmin. Halusta saada tietyt ominaisuudet omaava koira. Ja siinä on ihan riittävästi syitä jonkin rodun hankintaan, jos edellytykset, motivaatio ja kiinnostus muuten ovat kohdillaan. 

Seuraavasta koirasta tulee toki ennen kaikkea perheenjäsen, mutta kaavailen myös tavoitteellisia suunnitelmia etenkin tokoon. Vain aika näyttää, mitä kaikkea muuta sitä sitten ehditäänkään puuhailemaan! Kiinnostustahan löytyy vaikka jos mihin esimerkiksi koiratanssin, noseworkin, rauniokoirahommailun, pk-haun, kaverikoiratoiminnan, vepen ja paimennuksen saralla, mutta rahalliset ja ajalliset rerurssit asettavat toki aina omat haasteensa. Rotuvalintani erinomaisuus korostuu kuitenkin tässäkin: halusinpa lähteä tokotreeneihin, hakumetsälle tai vaikka Lappiin vaellukselle, voin olla varma, ettei se ole ainakaan koira jolta innostus loppuisi.

Suositun, mutta samalla vaativan, rodun pentua ei toki ihan niin vain oteta, vaan kyse voi olla vuosienkin projektista varsinaisen pennunottamispäätöksen jälkeen. Joillakin kasvattajilla on jopa koteja sovittuina sellaisiinkin yhdistelmiin, joissa astutus häämöttää vasta kuukausien päässä tulevaisuudessa. Olen itse vaiheessa "Tee taustatyötä, tutustu kasvattajiin ja ota yhteyttä".  Minulla on kyllä kiikarissa eräs mielenkiintoinen yhdistelmä, josta pentu voisi olla hyvinkin mahdollinen, mutta ottajaehdokkaita on toki muitakin eikä mitään ole vielä sovittuna. 

Pitkät jonot pentueisiin ja "kova kilpailu" pennunottajaehdokkaiden välillä on toki hieman haastavaa siinä mielessä, että elämän tulisi pysyä kuukausien tai jopa vuosien ajan stabiilina pentua ajatellen. Jokainen voi kuitenkin varmasti allekirjoittaa sen, että pentu nyt vain yksinkertaisesti sopii toisiin elämäntilanteisiin paremmin kuin toisiin. Esimerkiksi pentu rankan opiskeluperiodin yhteyteen on aivan erilainen tilanne kuin pennun ottaminen lomalla! Jos nyt olen yhteydessä kasvattajaan vuoden päähän kaavailtua pentuetta koskien, olen varmasti ajoissa, mutta samalla elän suuressa epätietoisuudessa siitä, sopiiko pentu edes siihen elämäntilanteeseeni jota elän vuoden päästä. Tällä kertaa homma ei toimi ihan niin kuin Neelan kohdalla, eli soitto kasvattajalle ja parin viikon päästä pentuja katsomaan...

No, ihanan kamala haaveilu jatkukoon. On tämä silti enemmän ihanaa kuin kamalaa!

Rakas päiväkirja...

Eikös jokainen päiväkirja ala sanoin rakas päiväkirja? No, ainakin pienen pystykorvan päiväkirja alkaa niillä sanoin, sillä toivon ja tiedän, että tämä päiväkirja tulee olemaan meille rakas.

Blogissa seurataan kuusivuotiaan kleinspitz Neelan elämää sekä omien pentuhaaveideni etenemistä. Pentuhaaveen toteuttaminen on alkanut käydä yhä ajankohtaisemmaksi. Päiväkirjamerkintöjä tuleekin varmasti löytymään aina pennun nimen pohdinnasta siihen iloiseen päivään, kun haaveitteni koiran joskus kotiin saan. Kasvutarina, treenipäiväkirja, tärkeiden hetkien muistio — sellaiseksi toivon tämän blogin kehittyvän.

Neela on monille tuttu aikaisemmasta Tassuilla tanssien -blogistamme. Tämä blogi jatkaa siitä, mihin edellinen jäi. Tällä kertaa vain itselleni hieman armollisemmin: päiväkirjaan kirjoitetaan vain silloin, kun siltä tuntuu. Minusta voit lukea lisää omalta esittelysivultani, ja samoin Neelan teksti löytyy oikean sivupalkin linkkiä klikkaamalla. Ehkä sieltä löytyy joskus myös pentu...

Tervetuloa kurkistamaan pystykorvan päiväkirjan kansien väliin!

Kirjurin virkaa toimittaen, 

Tiia