Onnella on vain nykyisyys

Niin vain on aika vierinyt, pentu kasvanut ja blogi jäänyt. Palasin taannoin Vivan pentuaikojen teksteihin miltei kyynel silmäkulmassa. Kasvoilla kuitenkin hymyisä katse. Niistä ajoista tuntuu olevan ikuisuus! Koska tämä on tällainen julkinen päiväkirja, ajattelin tulla kirjoittamaan taas yhden lyhyen luvun jatkoa – ehkä sitten taas parin vuoden päästä palaan tämän tekstin pariin lämpimästi muistellen. Ei kukaan varmaan enää edes lue blogeja! Mutta en voisi olla iloisempi siitä, että Vivan pentuaikana tuli päivitettyä niin aktiivisesti: ne viikkokoosteet ovat ihan kultaakin arvokkaampia muistoja nyt kun kotona häärii aikuistunut koira.

Vuonna 2020 Viva sai tokosta ensimmäisen koulutustunnuksensa, sillä kävimme vuoden koetauon jälkeen nappaamassa kahdet voitokkaat ykköstulokset. Viimeisistä kokeistaan Viva sai ensin 196 ja sitten täydet 200 pistettä, eli vuoden ahkera treeni todella tuotti tulosta. Toko on vienyt mennessään, mutta niin on kyllä agilitykin. Sen sijaan Vivasta ei tullut tanssivaa tokokoiraa, sillä alun ahkerista treeneistä ja innostuksesta huolimatta koiratanssi on karsiutunut meidän treenilistoilta pois satunnaista temppuilua lukuunottamatta. Lisäksi olemme aktivoituneet canicrossissa, ja vuoden 2020 keväällä aloimme juosta säännöllisemmin. Onnea on aktiivinen koira, joka pitää omistajansakin aktiivisena!

Viva on ollut ihan lottovoitto. Terve, hyvärakenteinen, hyväpäinen, nätti ja maailman rakkain. Se on opettanut paljon bordercollien sielunelämästä ja jättänyt vähintään yhtä paljon kysymysmerkkejä. Sen kanssa saan jatkuvasti oppia lisää ja kehittää osaamistani sekä tietotaitoani. En voisi koirasta enää kiitollisempi olla. Vivan kanssa jokaisessa päivässä on ihan hirvittävän paljon elämäniloa ja naurua, sillä se ei ole lakannut jakamasta sitä ympärilleen. Vivasta edelleen kysytäänkin että onko se pentu, ja kysymys kuvaa mielestäni Vivan luonnetta aivan mahdottoman hyvin. Se on äärettömän iloinen, mutta samalla niin kiltti. Nyt odotan jännittäen milloin se mahtaa aloittaa juoksunsa, sillä sille on suuria suunnitelmia (joista uskallan täällä autioituneen blogin puolella jo vähän vinkata ). Olen ryhdistäytynyt myös Vivan kropan huollossa ja jumppaamisessa, sillä haluan sen olevan fyysisesti mahdollisimman valmis projektiin – vaikka se hyvässä kunnossa toki muutenkin on ollut.

Keväästä syksyyn

Mutta palataan vielä vähän menneeseen. Vuosi 2020 sisälsi seikkailuja ja ikimuistoisia yhteisiä hetkiä. Toki eri tavalla kuin normaalimpina vuosina, mutta ehkä jopa siksi aiempaa merkittävämmin. Pikkuinen Neela ei enää asu luonani Tampereella vaan vanhempieni luona, mutta sillekin kuuluu hyvää. Toivoisin kyllä, että se voisi olla täällä, mutta jo vuoden ajan ratkaisu on nyt ollut tämä. Neela kuitenkin onnellisesti huolehtii, että vieraat pysyvät takapihalta poissa ja huusholli pystyssä. Voi pikku Nuu, se täyttää tänä vuonna jo täydet kymmenen vuotta! Aina kun Viva ja Neela tapaavat toisensa, niin ne kyllä salaa tykkäävät toisistaan ihan samalla tavalla kuin aiemmin. Ja minä tykkään mun pystykorvaisista koirista yhä enemmän ja enemmän.

Onnella on vain nykyisyys, ja vaikka maailmassa on tällä hetkellä moni asia kummasti, on nykyisyys siksi melkoisen hyvä: onnea täynnä. Katsotaan millainen tästä vuodesta tuleekaan.